Tämä operaatio kokonaisuudessaan ei ole vain yleistä (ainakin allekirjoittaneen omalla kohdalla), vaan myös helppoa. Huomasin tämän eräänä lokoisana koulupäivänä viime lukuvuoden puolella, kun kohtalon oikuista kanssani samoille kursseille ei sattunut a) tuttuja b) keskusteluhalukkaita ihmiskunnan edustajia. Päädyin siis osittain tämän, osittain muita ihmisiä kohtaan tuntemani perusetäisyyden, takia viettämään koko päivän sanomatta kenellekään sanaakaan. Toisin sanoen seikkailin oman pääni sisässä useita tunteja, ainoina kumppaneinani kisailevat ajatukseni ja pohdintani. Varsin miellyttävä tapa viettää aikaansa.

Ongelmatilanteeksi tämä muodostui vasta minätuntemuksieni vieraantuessa fyysisestä kehostani siinä määrin, että vessaan poiketessani puhkesin melkeinpä hysteeriseen kikatuskohtaukseen katsoessani peilikuvaani. En suinkaan näyttänyt hassulta, vaan en kokenut kuvaa omakseni. Siinä minä vain seisoin, tirskuin, ja ajattelin: "Tuo ei ole MINÄ".

Näin jälkeenpäin ajatellen tuo tilanne vaikuttaa ehkä hieman huolestuttavalta, mutta enimmäkseen vain kiinnostavalta. Voinko pitää kyseistä tilannetta esimerkkinä muuntuneesta tajunnasta, tai vaihtoehtoiseesti subjektiivisen kokemuksen muuttumisesta? Mitä mahdollisia haittoja tällä on?